Mä oon jo
vuosia halunnut käydä Balilla. Ja se kun sattuu olemaan siinä Australian
vieressä, niin nyt siihen oli oiva tilaisuus. Päätin piipahtaa siellä
kotimatkalla. Ihana saari, mutta hieman ehkä harmittaa, että en käynyt siellä
jo silloin vuosia sitten. Siitä unelmien paratiisisaaresta on jäljellä enää
rippeet ja paikka on ihan totaalinen turistirysä. Tokihan sieltä löytyi rauhallisempia
paikkojakin. Pysähdyin Balille kahdeksaksi päiväksi ja treffasin siellä Sannan
ja Jennin, Sannaan tutustuin aikaisemmin Brisbanessa.
 |
| Mun ensimmäinen hostelli. Muuten ihan mukava, mutta sängyt oli ihan vierekkäin ilman mitään yksityisyyttä. |
 |
| Hostellissa valokuvaaminenkin kielletty? |
 |
| Hostellin mielenkiintoisia kylttejä. Ei saa olla punaista ja valkoista paitaa? |
Mun reiluun
viikkoon kuului paljon uima-altaalla hengailua. Tyttöjen resortilla oli oikein
pätevä allasalue, jonne mäkin menin paremman miljöön ja seuran perässä melkein
joka päivä. Asustelin yksinäni eri hotellissa. Yhtenä päivänä vuokrattiin
meidän käyttöön auto ja kuski, joka sitten kierrätti meitä muun muassa muutamalle
rannalle ja Uluwatun apinatemppeliin. Toisena päivänä vuokrattiin skootterit ja
kierreltiin niillä Kutan ympäristöä. Tutustuin Surfers Paradisessa suomalaiseen
Pauliin, joka oli myöskin Balilla, ja lähti meidän oppaaksi. Huristeltiin niin
maalaismaisemissa kuin suuren kaupungin vilskeessäkin. Olin ensin aika epävarma
skootterilla ajosta Denpasarissa, mutta loppujen lopuksi se oli aika hienoa.
Aika epätodellinen fiilis ajella kaupungin vilskeessä, kun samalla kaistalla
huristelee kymmeniä skoottereita rinnakkain. Hengissä selvittiin kuitenkin.
Vedin turvat sillä skootterilla vasta kun olin jo melkein kotona Kutalla.
Kahdeksan tunnin ajelun jälkeen ilmeisesti keskittyminen hieman herpaantui ja
toisten skoottereiden ja kuoppien väistely samanaikaisesti osoittautui
ylivoimaiseksi. Mustelmilla ja naarmuilla selvittiin kuitenkin!
 |
| Pullo Absolut vodkaa kiitos. |
 |
| Paul perheineen ja tytöt. |
 |
| Eden |
 |
| Sannan kypärä pikkasen halkes. |
Indonesialaisten
ystävällisyyttä ylistetään ihan joka paikassa. Siksi mä olinkin todella
yllättynyt kuinka epäystävällisiä paikalliset oli. Aloin melkein vihaamaan koko
paikkaa paikallisten töykeyden takia. Onneksi mun viimeisinä päivinä tapasin
kourallisen aidosti ystävällisiä ihmisiä, joiden ansiosta ymmärrän mistä
yleisesti ottaen puhutaan. Mä ymmärrän kyllä, että paikalliset on köyhiä, mutta
sellainen turistien kusettaminen on vaa törkeetä. Esimerkiksi yhdelle
taksikuskille jouduin vähän sanomaan, kun se ajelutti mua ympyrää. Tiesin tasan
tarkkaan mitä tietä meidän olisi pitänyt mennä, mutta kuskipa ei tiennytkään
kenen kanssa pelleili. Loppusumma olikin kolminkertainen kuin sen olisi pitänyt
olla. Ja voi järki miten meni hermo siihen, että oltiin kaikille ”darling”.
Mistä ne sen on oppinut, kun saaren pääturistit on ausseja eikä ne sitä käytä!
Hemmetin britit. Joka ikinen tyyppi aloitti: ”yes darling”. Tosin ihan pari
poikkeusta oli: sweetie, sexy girl ja mun lemppari: lady gaga!
Balin
jälkeen lensin Bangkokiin vuorokaudeksi. Vaikka aika tuntuu menneen ihan
siivillä, paluu Bangkokiin kuukausien jälkeen tuntui oudolta. Vasta siellä
tajusin, että siitä todellakin on jo kahdeksan kuukautta. Bangkokin hotellissa
toverini Sydneystä laittoi facebookissa viestiä, että taidamme olla samassa
hotellissa. Henna oli nähnyt mun nimen respassa kun oli kirjautunut sisään.
Selvisi, että Henna oli mun viereisessä huoneessa ja myös matkalla kotiin.
Pieni maailma. J
Nousin
Bangkokissa Tukholmaan vievään koneeseen ja silloin iski aika todellisena, että
oon menossa kotiin. Koneessa nimittäin soi Chisu. Istuin paikalleni ja viihdekeskuksen
musiikkivalikoimasta löytyi Erinin Hunningolla levy. Kun kone laskeutui
Tukholman Arlandalle ja katsoin ikkunasta ulos, pari kyyneltä karkasi ihan
huomaamatta. Tutun maiseman näkeminen ja siitä koituva reaktio yllätti
totaalisesti. Ei sillä, että sitä olisi ollut ikävä vaan tajusin, että en halua
palata kotiin vielä. Vasta sillä hetkellä tajusin, että mun seikkailuni on ohi,
ja kotona odottaa se sama meininki mitä lähdin viime kesänä pakoon. Totuus on,
että ihmisen onnellisuus ei ole sidoksissa mihinkään paikkaan, mutta kyllä sitä
silti omassa päässään yhdistää nämä kaksi asiaa. Mä olin koditon sekä työtön ja
rahaton lähes koko viimeiset kahdeksan kuukautta, mutta silti olin onnellisempi
kuin koskaan Suomen oravanpyörässä.
Viime kesänä
mä meinasin perua mun matkan, mutta mä olen todella tyytyväinen, että en sitä
tehnyt. Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana mä olen kokenut niin paljon.
Vietin elämäni parasta aikaa tutkien maailmaa ja samalla itseäni. Mä toivon,
että jonain päivänä saan vielä palata Australiaan, sillä jätin sinne osan
sydämestäni. Tapasin mahtavia ihmisiä, jotka tekivät mun matkasta uskomattoman
ja joita en taatusti unohda ikinä. Teen kaikkeni, jotta näistä tärkeimpiä näen
vielä tulevaisuudessakin. Mä opin itsestäni todella paljon. Mä haluan elää
elämäni kulkien polkua, jonka itse valitsen. Ja teen sen valinnan oikeista
syistä. Mä en halua tuhlata enää päivääkään toisten odotusten mukaan elämiseen.
Eriniä lainaten (joo, mä kuuntelin sitä levyä siellä koneessa päästäkseni
suomitunnelmaan): ”kun kuitenkin aina on elämä laina”. Meidän elämä on liian
lyhyt ja siitä pitäisi nauttia ihan jokainen päivä. Se meininki, että viisi
päivää viikossa koitetaan kestää ja viikonloppuisin eletään, on ihan kamalaa.
Tässä vaiheessa mulla on hirveä uho päällä ja todennäköisesti jo parin viikon päästä huomaan
eläväni juurikin niin…
Kiitos
kaikille jotka olette olleet mun matkassa mukana lukemalla tätä blogia. Nyt mun on aika aloittaa uusi elämä
Suomessa. Mä olen kotona.
