She'll be apples: Brisbane suomalaisvoimin

Kävelin Brisbanen keskustassa kun taivas veti harmaaksi ja alkoi sataa. Aluksi se tuntui kivalta, mutta sitten mut valtasi outo ahdistava tunne. Tunne oli jotenkin kaukainen, mutta silti niin tuttu. Ja sitten tajusin: se oli se sama fiilis, jota tunsin Suomessa yhdeksän kuukautta vuodessa. Pimeys, kosteus ja ihmiset säntäilemässä toisiinsa katsomatta ja hymyilemättä. Se tunne mitä mä lähdin Suomesta karkuun.

Me oltiin maaliskuun alussa Cairnsissa ja siellä mä sain kuulla ensimmäisen kerran kadonneesta malesialaiskoneesta. Meidän hostellissa työskentelevä nainen kyyneleet silmissä selitti kuinka hänen veljensä perhe on kyseisessä lentokoneessa. Lohduttelimme naista, että kyllä kaikki vielä selviää ja kone löytyy. Tässä vaiheessa kone oli ollut kadoksissa vasta tunteja. Nyt viikkoja myöhemmin en voi muuta sanoa kuin suurimmat osanottoni 239:n menehtyneen matkustajan läheisille ja ystäville.

Yli seitsemän kuukauden reissun aikana on tullut tavattua niin valtavasti uusia ihmisiä, että mun kykyni sosialisoida on tässä vaiheessa kadonnut. En jaksa enää nähdä vaivaa tutustua uusiin ihmisiin ja kysellä ne samat kysymykset ja vastata samoihin kysymyksiin. Ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä nämä keskustelukumppanit kuitenkin vaihtaa maisemaa hyvinkin pian ja muutaman päivän päästä en enää edes muista kyseisiä henkilöitä. Tokihan jos jaksaisin rupatella voisi sieltä löytyä niitä elämääni jääviä helmiäkin, mutta aika turhauttavaa se on kun kokemuksesta tiedän niitä ”turhia” olevan sen 95%. Saattaa kuulostaa oudolta ja typerältä, mutta en jaksaisi enää tuhlata energiaa näihin ihmisiin. Tämä kodittomana ja rahattomana eläminen on tarpeeksi rankkaa muutenkin. Mä oon iloinen mun jo olemassa olevista ystävistäni, jotka pysyvät mun rinnalla, eikä mun tarvitse tutustua heihin uudestaan joka päivä! Mulla on ikävä teitä kaikkia siellä Suomessa (ja ulkomailla)!! Julia tuli Brisbaneen viime keskiviikkona ja sit ollaankin valloitettu Brisbanea pääosin suomalaisvoimin. Tutustuttiin Sannaan ja Viiviin, jotka on ollu vahvana valloitusjengissä mukana.

Nykypäivän biletystä/sosialisointia/etkoilua. Kännyköillä.

Brisbanen "ranta"/laguuni.

Täällä Brisbanessa on viimeisen neljän kuukauden aikana tapettu neljä ulkomaalaista nuorta. Ihan vaa kadulla tai puistossa käyty päälle. Viimeisin näistä tapahtui noin viikko sitten ihan tässä meidän hostellin lähellä: nuori ranskalaistyttö raiskattiin ja tapettiin. Lehdissä pyörii epäillyn kuva ja nimi ja varoitukset, että kannattaa pysyä kaukana. Viime lauantaina käytiin Julian kanssa tuossa läheisessä puistossa ja sieltä löydettiin ensimmäisen uhrin muistomerkit. Tämä ensimmäinen tyttö tapettiin viime vuoden lopulla. Illalla me mentiin sitten piknikille, koska mulla oli synttärit. TAAS! Tällä kertaa täytin 26. Mentiin aika lähelle tätä murhapaikkaa ja hengailtiin siellä. Jossain vaiheessa iltaa poliisit tulivat sanomaan, että tämä ei todellakaan ole turvallinen paikka ja ollaanko tietoisia mitä täällä on tapahtunut. No mehän ei oltu samaisessa puistossa vaan viereisessä, vähän pienemmässä puistossa. Poliisit eivät kuitenkaan laskeneet leikkiä vaan sanoivat, että siinä lähellä on jokin paikka menossa kiinni ja sieltä siirtyy kohta epämääräistä porukkaa puistoon. Ja tällä porukalla ei ole hyvät mielessä. Päätettiin sitten vaihtaa maisemaa, ei ollut edes vaikea päätös!

Julia, Sanna, Viivi, Hanne.

Sain Julialta synttärilahjan! XD Siis paidan.

Taksissa on tunnelmaa.

Mua hieman ärsyttää jo valmiiksi kotiinpaluu. On ihana nähdä teitä kaikkia, mutta ainoa ihminen jonka kanssa mä voin oikeasti puhua tästä kaikesta ja jakaa tän kokemuksen, jää tänne. Jo tässä vaiheessa on ärsyttävää kuinka jotkut ihmiset ei tajua, että ihan yhtälailla rankkaa tämä elämä on ollut täälläkin kuin mitä se on Suomessa. Ellei jopa rankempaa. Kodittomana ja rahattomana tuntemattomassa maassa eläminen ei aina ole niin hauskaa ja jännittävää. Kun on tottunut omaan rauhaan on aika ärsyttävää herätä viisi kertaa yössä muiden ihmisten metelöintiin kun huoneen joutuu jakamaan kymmenen muun ihmisen kanssa. On aika keljua kun marssii nälkäisenä jääkaapille ja huomaa, että jollain muullakin on ollut nälkä ja tämä toinen on päättänyt syödä mun eväät. Jokaisen dollarin käyttöä joutuu miettimään kolmesti kun ei ole tietoa milloin saa taas töitä ja rahaa. Täällä kun ei ole sitä kelankaan turvaa ja veneen alle muuttaminen ei ole vitsi. Älkää käsittäkö väärin, mä olen todellakin viettänyt täällä elämäni mahtavinta aikaa, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Olisi vaan kiva, jos muutkin ymmärtäisi, että ei tämä silti lomailua ole ollut. Aiheesta löytyy ihan älyttömän osuva kirjoitus, kannattaa lukaista täältä.

Mutta on se mukava palata kotiin. Mä haluan jo vähän aikuisten ihmisten seuraa. Ja ootan aika innolla sitä, että pääsen purkamaan mun rinkan ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen! Oma vessa ja suihku, oma jääkaappi, oma sänky, oma vaatekaappi. Oma rauha!

Tosin sit ku mä tuun Suomeen mulla ei hetkeen ole omaa kotia. Mun alivuokralainen asustelee Pääskylässä vielä tovin, joten joudun etsimään majapaikkani muualta. Perhe tarjoaa katon pääni päälle ihan jo pelkästä velvollisuudesta, mutta vaihtelun vuoksi saatan huolia lyhytaikaista majoitusta myös muualta. Rakkaat ystäväni, saatte tarjoutua auttamaan toveria hädässä jos siltä tuntuu. ;)

Kotiinpaluu on edessä vasta ensi kuussa, joten vielä on hetki aikaa reissailla. Nyt suunnaksi Byron Bay (taas!!). Jos nyt piipahtaisi sen kautta kun Julia ja muut tytöt ei ole sitä vielä nähnyt. Rinkka selkään ja menoksi!